Minun on aina ollut helppo tutustua uusiin ihmisiin. Olen itse hyvin muuntautumiskykyinen, enkä pelkää uusia tilanteita. Ajattelen, että ehkä nämä ominaisuuteni saivat minut kiinnostumaan työskentelystä ihmisten kanssa. Olen aina ollut avoin, sosiaalinen ja rohkea. Minulla on omituinen huumorintaju, joka on johtanut joskus vaikeuksiin, koska nauran usein väärissä tilanteissa – kovaa.
Minun koko sosiaalialan työhistoriani on sijoittunut erityisen tuen tarpeessa olevien nuorten kanssa työskentelyyn. Ajattelin, että oma eletty elämä, koulutukseni ja aiempi työhistoriani on valmistanut minut kaikenlaisiin tilanteisiin, mutta kuinka väärässä olinkaan.
Aloittaessani ESIKOTO-hanketyöni vuonna 2016, en voinut aavistaa, että seuraavat kaksi vuotta muuttaisivat kokonaan käsitykseni siitä, mitä on ammatillisuus. Nykyään ajattelen, että ammatillisuus sosiaalialalla on erityisesti sitä, että luottaa omaan ammattitaitoonsa ja kykenee mukautumaan eri tilanteisiin niiden vaatimalla tavalla. Mielestäni hyvä sosiaalialan ammattilainen ei ole kone, joka toistaa yhtä opittua toimintamallia.
ESIKOTO-hankkeen tavoitteena oli luoda yhdessä hyvä malli, joka edistää turvapaikanhakijoiden aktiivista osallisuutta. Heille kehitettiin mielekästä toimintaa, jonka avulla kiinnittyä yhteisöön.
Kun aloitin työskentelyn hankkeessa, en totta puhuakseni tiennyt, mihin olin lähtenyt mukaan.
Pullean ponin tapaus
Oli alkukesä Oulussa. Päätimme jopa vähän poikkeuksellisesti osallistua perheeni kanssa pieneen kylätapahtumaan. Tapahtuma oli mukava ja rauhallinen, kuten kaikki vastaavat tapahtumat, joihin olen elämäni aikana Suomessa osallistunut. Suuntasimme lapsiperheille suunnattujen ohjelmien pariin.
Huomiomme kiinnitti söötti pieni pullea poni, jonka rempseä omistaja möi pienen ajelukierroksen sopuhintaan. Ajelu ei jostakin syystä päässyt alkamaan aivan ajallaan ja lapset jäivät silittelemään ponia. Sitten tapahtui niin, että tämä pullea pieni poni asetti ruohonsyönnin lomassa toisen etukavionsa tyttäreni varpaiden päälle. Hetkeksi syntyi syvä hiljaisuus. Sitten hiljaisuuden täytti lapseni huuto.
Mitä sitten tapahtui? Ponin ja tyttäreni ympärillä oli muutama lapsi ja heidän vanhempansa. Kaikkien huomio oli suuntautunut tyttäreeni. Minä ja mieheni ryntäsimme siirtämään ponin askellusta hieman etäämmälle lapseni varpaista. Poni nosti jalkansa nopeasti pois, kun mieheni kanssa työnsimme sen etäämmälle. Lasten vanhempien katseet olivat edelleen meissä. Hiljaisuuden rikkoi ponin omistaja, joka hieman anteeksipyytävällä äänellä kommentoi ”No niin, pitäkäähän niistä lapsista nyt huoli, että he eivät loukkaa itseään”. Aivan tavallinen tilanne? Eikö niin? Mitä tässä nyt on niin ihmeellistä? Tällaiset tilanteet eivät enää ole minulle tavallisia, eivätkä ok. Miksi?
Elämää etuoikeutettuna
Olen kasvanut pienessä tavallisessa Pohjois-Pohjanmaan kylässä ja suhteellisen tavallisessa perheessä. Olen elänyt turvallista elämää etuoikeutettuna, vaikka elämän eri sävyt ovat näyttäneetkin kasvojaan minulle jo nuorena. Olen syntynyt Suomeen. Olen elänyt elämää, jonka aikana minun ei ole koskaan tarvinnut miettiä, mistä saan seuraavan ruoka-annokseni tai näenköhän enää koskaan perheenjäseniäni. Olen elänyt turvattua elämää, jonka arvoa en ole ymmärtänyt. Asuin pikkukylässä vielä lukioaikani, kunnes muutin omilleni.
Olen aina kokenut eräänlaista irrallisuutta elämään ja samaan aikaan suurta yhteenkuuluvuutta siihen. Tätä asiaa on vähän vaikea selittää, mutta ehkä joku teistä lukijoista voi samaistua tähän tunteeseen. Olin samanlainen kuin muut. Ihoni väri oli sama, vaatteeni olivat samat, mutta ajatukseni olivat aina vähän irrallaan muista. Mieleni vaelteli ja haaveilin jostakin suuremmasta, jota en osannut nuorena sanoittaa. Kuitenkin tiesin, että halusin opiskella. Tai tiesin, mitä en halunnut opiskella, sillä en halunnut tehdä samaa työtä, jota äitini, isäni ja kaikki läheisimmät aikuiset elämässäni tekivät. Halusin luoda itse oman elämäni.
No, 18-vuotias omine haaveineen ei aina pääse suoraan maaliin, ja päädyin opiskelemaan juuri sitä samaa alaa, joka noudatti äitini toiveita ja jalanjälkiä. Perheeni yrittäjähenkisyys ja luonteeni sai kaikki ajattelemaan, että minun tulevaisuuteni täytyy olla kaupan alalla tai jossakin esiintyvässä ammatissa. Olin pian kaupallisen alan ammattilainen. Sattumaa tai ei, se ura ei kestänyt kauan. Olin hyvin pian siinä pisteessä, jossa tiesin, että tämä uravalinta ei ole omani.
Kouluttauduin uudelleen, tällä kertaa perhettäni ja jopa itseäni yllättävälle alalle: sosiaalialalle.
Ennakkoluulojen keskellä
Tänä päivänä koen työskenteleväni juuri oikeassa tehtävässä, juuri oikeita töitä tehden. Koen myös olevani oman elämäni supersankari. Minä saan tehdä työtä, jolla on minulle valtavan suuri merkitys ja tiedän, että tekemäni työ on merkityksellistä myös ihmisille, joiden kanssa töitä teen.
Työskentelen vielä pienen hetken Vuolle Setlementin osatoteuttamassa ESIKOTO-hankkeessa, jonka tehtävä on luoda turvapaikanhakijoiden esikotoutumisen elämänvaiheeseen sellainen malli, joka palvelisi niin yhteiskuntamme kuin turvapaikanhakijan tarpeita.
Hankkeen yksi tärkeitä tehtäviä oli hyödyntää sosiaalisen vahvistamisen menetelmiä tavoitteenaan ehkäistä turvapaikanhakijoiden tai pakolaistaustaisten ihmisten syrjäytymistä. Asiakkaiden kohtaaminen toteutettiin läsnäolevan sosiaalialan asiakastyön keinoin.
Väitän, että olen viimeisen kolmen vuoden aikana viettänyt enemmän aikaa eri kulttuureista saapuneiden ihmisten kuin kantasuomalaisten kanssa. Olen viettänyt päiviäni vastaanottokeskuksissa ja iltojani sellaisten ihmisten kanssa, joiden eletty elämä on hyvin erilaista kuin omani. Olen joutunut kohtaamaan omia ennakkoluulojani, olen joutunut itse olemaan ennakkoluulojen kohde ja koko ennakkoluuloisuuden ydin on aseteltu monta kertaa eteeni erimuotoisin palasin.
Tänä päivänäkään en ole päässyt ennakkoluuloja pakoon. Meissä kaikissa on oma lajitelmamme ennakkoluuloja. Merkityksellistä on vain se, miten omia tunteitaan ja ennakkoluulojaan on valmis kohtaamaan ja käsittelemään. Itse myönnän, että olen lopen uupunut selittelemään sitä, ”miten sinä naisena uskallat tehdä tällaista työtä?” tai ”eikö sinua pelota?”.
Ei tarvitse pelätä
Samat ennakkoluulot toistuvat tämän päivän arjessani, mutta mitään ei ole tarvinnut pelätä. Tämä ajatus on absurdi ylipäätään. Miksi minun pitäisi pelätä pelkästään sen vuoksi, että työskentelen tiettyjen ihmisten kanssa? Ihminen on ihminen, on hän sitten 95-vuotias Karjalan evakkomummoni, 40-vuotias perheenäiti tai 19-vuotias afganistanilainen poika.
Muistivihkossani on kirjoituksiani erään vierailuni jäljiltä vastaanottokeskuksessa: asukkaiden vastauksia kysymykseeni, mitä he haluavat sanoa suomalaisille. Haluatteko tietää? He sanoivat: ”Me emme ole pahoja ihmisiä, tutustu minuun ja minun kulttuuriini”, ”Me emme ole mitään villielämiä, älkää pelätkö, olen vain ihminen”, ”Vihaa minua, jos teen jotakin väärin, mutta älä rankaise minua vain siksi, että olen eri näköinen”, ”Jos yksi tekee väärin, älä sano, että kaikki tekevät väärin”, ”Suomessa on hyvät ihmisoikeudet, mutta ne eivät koske meitä”, ”Miksi pyydätte minua palaamaan sotaan?”.
Kun minä, kantaväestön etuoikeutettu edustaja astun vastaanottokeskukseen, kohtaan valtavan määrän ystävällisyyttä, kunnioitusta ja avunantoa. Jokaisella vierailullani minut saa liikuttuneeksi se, miten ihmiset ovat valmiita tarjoamaan minulle siitä vähästä, jota heillä on – pelkästä halusta olla hyvä ja kunnioittava toiselle.
Olen viimeisten vuosien aikana oppinut käytöstapoja enemmän kuin koko tähän asti eletyn elämäni aikana. Olen esimerkiksi oppinut, että jos haluat kaataa itsellesi vettä, kysy ensin muilta, haluavatko he vettä. Tällaisten pienten eleiden ansiosta yhdessäolo muuttuu hyvin erilaiseksi. Ei ole enää vain minä, vaan minusta ja sinusta tulee me.
Tutustu meihin
Me kaikki haluamme, että meidät nähdään ja meitä kuullaan, olemme tärkeitä ja kuulumme johonkin. Meissä on hyvä ja paha sulassa sovussa, emme voi irrottautua kummastakaan. Hyvä meissä saa mahdollisuuden näyttäytyä, kun se houkutellaan esiin hyvällä. Pahan saa esiin, kun ihminen ahdistetaan nurkkaan. Me taistelemme henkemme edestä, kun rakkaamme ovat uhattuina. Me tunnemme myötätuntoa, rakkautta, surua: kaikkea samalla tavalla.
Minä olen nainen, äiti ja vaimo. Olen vuoden päästä 40-vuotias. Olen edelleen puhelias ja nauran liian isolla äänellä. Huumorintajuni on edelleen omituinen. Se on kuitenkin nykyään tärkein työkaluni, kuten koko persoonani: omituiset ajatukseni ja irrallisuudentunteeni maailmaa kohtaan. Palaset ovat jotenkin loksahtaneet kohdilleen. En ole enää irrallinen, ja tämä asia on elämässäni äärimmäisen merkityksellinen.
Voin ylpeänä sanoa, että minun suurimmat kasvattajani ovat viimeisten vuosieni aikana olleet nuoret turvapaikanhakijat. Olen oppinut niin paljon elämästä, ihmisyydestä, ammatillisuudesta ja itsestäni.
Nyt vielä palaan pullean ponin ja tyttäreni kolottavan varpaan pariin. Mitä tämä tarina tarkoittaa? Tähän tapahtumasarjaan kiteytyy oikeastaan kaikki se, mitä olen oppinut työskennellessäni ihmisten kanssa, jotka saapuvat eri kulttuureista: toisen ihmisen kunnioittaminen ja huomioiminen. Siinä kaikki.
En halua, että tyttäreni oppii toimintakulttuurin, jossa toisen hädän edessä kukaan ei kykene toimimaan. En tiedä, mikä meitä suomalaisia joskus rajoittaa. Onko se pelko, kyynisyys vai jokin muu, jota en osaa edes nimetä? Ystävällinen sana tai osoitus myötätunnosta ei satuta ketään, eikä ainakaan maksa yhtään mitään.
Voi olla, että oivallukseni kuulostaa sinusta pieneltä, mutta minulle se on asioista suurin. Olen herännyt siitä unesta, jossa olen elänyt. Minä ymmärrän oman etuoikeutetun asemani maailmassa. Riippuen päivästä ja mielentilasta, tunteeni tätä asiaa kohtaan vaihtelevat suuresta surusta hiljaiseen kiitollisuuteen.
Tiedän, että me olemme pohjimmiltaan kaikki samanlaisia, mutta me emme saa kaikki nauttia siitä kokemuksesta, että olisimme samanarvoisia. Minä olen oppinut viimeisten vuosien kautta, että haluan omalla toiminnallani edistää tunnetta siitä, että jokaisen ihmisen itseisarvo on sama.
Kun edessäsi on pieni lapsi, jonka jalan päällä seisoo poni, hänen avukseen saa mennä. Lasta saa lohduttaa ja hänelle saa sanoa, että olipa ikävä tilanne. Olipa avun tarve pieni, suuri tai keskikokoinen – toimi! Sillä ei ole mitään merkitystä, osaatko tehdä asiat oikein, nolaatko itsesi tai teetkö jotakin väärin. Vain sillä on väliä, teetkö jotakin. Se osoittaa, että toisella ihmisellä on merkitystä.
ESIKOTO-hankkeen aikana kysyimme lukuisia kertoja asiakkailtamme, miten rasismia tai eriarvoisuuden kokemusta voisi vähentää maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten välillä. Vastaukseksi alkoi muodostua pikkuhiljaa, selkeämmin ja selkeämmin lause: Tutustu meihin.
Tämä yksinkertainen sanapari pitää sisällään paljon. Pelko ja ennakkoluulot väistyvät, kun ihmiset tutustuvat toisiinsa. Tämä on myös ainoa lääke yksinäisyyden hoitoon. Tutustu meihin!
Tästä kaikesta syntyi video, jossa yhdessä olemisen tärkeys ja toisista välittäminen ovat kantavia teemoja.
Vuolle Setlementin projektisuunnittelija Minna Ylilehto
Asiakkaiden kokemuksia ESIKOTO-hankkeesta:
”Tuntui kuin olisin perheen kanssa.”
”Aina on ollut positiivisia aikoja ja haluan olla mukana aina uudestaan.”
”Työntekijöiden kanssa on helppo olla. Ajattelen että he auttavat minua kuin perhe. Minun oma perhe on kaukana.”
”Hanke yhdistää ihmisiä.”
”Hankkeen työntekijät auttavat ihmisiä, niin haluan olla mukana heidän kanssa. Haluan oppia elämästä heiltä, miten ihmisiä voi auttaa.”
”Kiitos että olet.”