Olen käynyt Tyttöjen Talolla kuusi vuotta, 17-vuotiaasta lähtien. 
Kävimme ammattikoulussa Eteenpäin -messuilla, jossa yhdeltä kojulta löysin Tyttöjen Talon esitteen. Silloin en ajatellut asiaa sen enempää. Myöhemmin juttelin kouluterveydenhoitajan kanssa, ja hän suositteli Tyttöjen Taloa. Kaipasin kavereita, ja Tyttöjen Talolla käyminen on auttanut yksinäisyyteen.
Tyttöjen Talo tuntui tosi kivalta paikalta ihan alusta asti, vaikka jännittikin ihan hirveästi mennä sinne ekaa kertaa. Olen saanut jutella ohjaajien kanssa aina kaikesta. Olen löytänyt sieltä yhden kaverin, jota näen toisinaan muuallakin kuin Tyttöjen Talolla.
Tämä on yksi suurimpia asioita, miksi olen viihtynyt täällä Oulussa vielä valmistumisen jälkeen. Viikon kohokohta on keskiviikon avoimet ovet Tyttöjen Talolla, ja jos ei ole muuta niin menen teehetkeen vielä torstaina. Siellä keskustelut rönsyilevät.
Suurperheen lapsi maaseudulta
Olen Haapavedeltä kotoisin. Lapsuuden perheen kanssa muutettiin paljon ja asuttiin ties missä. Muutama vuosi asuttiin Porvoossa, kun isä sai sieltä vakituisen työpaikan. Peruskoulun kävin Porvoossa ja Loviisassa, jossa kaikki sisarukset ja vanhemmat asuvat edelleen. Itse olen vanhin lapsista, meitä on yhteensä 11.
Haaveilin vielä ala-asteella biologin ammatista, mutta äidin mielestä lukio oli turha. Taustaltani olen lestadiolainen. Mummo kustansi Ranua-opiston kristillisessä kansanopistossa, joten lähdin heti ysiluokan jälkeen ihan toiselle puolen Suomea. Lähempänä Loviisaakin olisi ollut lestadiolaisille suunnattuja opistoja, mutta niissä ei ole kuvataidelinjaa, kuten Ranualla. Ranua-opistolla oli joka toinen viikonloppu vapaa, jolloin kävin sukulaisten luona Oulussa tai isovanhempien luona Haapavedellä tai Ruukissa.
Sen jälkeen pääsin opiskelemaan vaatetusartesaaniksi Ouluun OSAO:n Pikisaaren yksikköön, josta valmistuin vuonna 2014. Olin valmistumisen jälkeen tosi pitkään työttömänä.
Vakaumus muuttuu
Olihan siellä Ranua-opistossa niitäkin, jotka eivät uskoneet. Se oli vielä sitä aikaa, kun en voinut kuvitellakaan itseäni muuksi kuin lestadiolaiseksi. Muutos tapahtui vasta täällä Oulussa. Rauhanyhdistyksessä täällä on paljon nuoria ja kuppikuntia, joihin oli vaikea päästä mukaan. Tunsin itseni yksinäiseksi, ja seuroissa käyminen väheni.
Kävin siihen aikaan mummolassa aika paljonkin, mutta en sitten lähtenyt enää seuroihin mummon kanssa. Nykyään määrittelisin itseni enemmän agnostikoksi. Erosin kirkostakin. Eihän minun sukulaisistani läheskään kaikki ole lestadiolaisia. Suhteeni perheeseeni on säilynyt ennallaan, eikä kukaan ole kommentoinut negatiivisesti lähtöäni.
Kun erosin lestadiolaisuudesta, musiikin kuuntelu oli ensimmäinen lestadiolaisille kielletty asia, jota tein. Meikkaamista en ole edes koskaan aloittanut. Joskus olen istunut meikattavana, mutta ei se tuntunut yhtään omalta. Ainoastaan johonkin naamiaisiin olen laittautunut. Telkkaria en omista vieläkään.
Yksinäinen ja kiusattu, taiteellinen lapsi
Minua kiusattiin ala-asteella, suunnilleen nelosluokasta asti jätettiin ulkopuolelle. Muilla alkoi olla omia juttuja, joihin en päässyt enää mukaan. Olin muutenkin tosi hiljainen ja ujo jo valmiiksi.
Ranua-opistossakin olin vielä tosi syrjäänvetäytyvä. Vaikka tutustuinkin muutamiin tyyppeihin, niin sieltä ei jäänyt kavereita. Ammattikoulussa minua ei kiusattu, mutta toisaalta en paremmin tutustunut muihin ihmisiin, vaikka istuttiin yhdessä luokassa ja käytiin ruokalassa.
Ainut asia, jolla sain positiivista huomiota, oli piirtäminen. Kun istuin koulunkäytävillä yksin ja piirsin, ihmiset tulivat ympärille katsomaan. Pidin ensimmäisen taidenäyttelyn 14-vuotiaana koululla, se oli äidiltä salaa järjestetty juttu. Hän sanoi, että olen aivan liian nuori pitämään omaa näyttelyä. Maalasin silti salaa ja vein valmiita tauluja piilossa kouluun.
Kun avajaiset lähestyivät, soitti äidinkielenopettajani Loviisan Sanomiin. Näyttelystä tehtiin puolen sivun juttu lehteen, ja sen ansiosta tein muutaman tilaustyön. Kurssitöistä pidettiin näyttely myös lähikoulun kirjastossa.
Piirtämistä, Bullet Journalia ja tanssia
Olen jonkun aikaa kirjoittanut omaa piirustusopasta, ja äskettäin lähetin sen kymmeneen eri kustantamoon. Olen pitänyt myös Tyttöjen Talolla työpajoja, joissa olen opettanut hevosen piirtämistä. Jännitti, tuleeko ketään paikalle, mutta huoli osoittautui turhaksi. Lähes kaikki osallistujat olivat kokemattomia hevosen piirtämisessä. Kaikki kokivat onnistumisen riemua: osallistujat piirtäjinä ja minä ohjaajana.
Bullet Journal -pajaa en oikeastaan edes suunnitellut, pidin sen Tyttöjen Talolla avointen ovien aikana. Bullet Journaliin voi kirjoittaa omia menoja, tehtäviä tai tehdä muistiinpanoja. Ajattelin ensin, että mitä minä siihen kirjotan, kun enhän tee mitään. Nyt piirrän ja kirjoitan siihen eri kuukausien tapahtumia, tehtäviä ja onnistumisia. Toukokuu tuli jo etukäteen täyteen.
Bullet Journal -yhteisö Facebookissa on harvinaisen mukava ryhmä, siellä ei ole mitään riitoja koskaan. Olen mukana muissakin Facebookin ryhmissä.
Lavatanssit on myös rakas harrastus, käyn Valolla tunneilla ja tansseissa mahdollisuuksien mukaan. Tätini harrastaa myös tansseja, ja hänen kanssaan olen käynyt sitten kauempanakin lavoilla. Se on sellainen harrastus, joka on tuonut lisää itsevarmuutta. Toisaalta se on suorastaan terapeuttista, jos on vähän hankalaa, niin siellä saan ajatukset muualle.
Tyttöjen Talo pysyy elämässä
Asuin kesäkuuhun asti niiden sukulaisteni luona, joiden luokse muutin 2011 syksyllä. Heillä on omakotitalo, jonka yläkerrassa asuin. Siellä on kaksi makuuhuonetta, joista toinen oli minun ja toinen kahden serkkuni jakama. Olin jo totaalisen kyllästynyt siellä asumiseen.
Asuin välillä puolisen vuotta yksin vuokra-asunnossa, mutta se oli liian kallista, enkä pystynyt maksamaan vuokraa. 
Minulta meni luottotiedot ja muutin sukulaisteni luokse takaisin. Äiti määräsi tädin miehen hoitamaan kaikki raha-asiani. Ja olihan se ihan hyväkin, sillä en olisi yksin osannut tehdä mitään takaisinmaksusuunnitelmaa.
Oikeastaan nyt huolehdin jo kaikesta itse, ja luottohäiriömerkintäkin poistui vihdoin. Sain alkuvuodesta töitä osa-aikaisena henkilökohtaisena avustajana. Se on ollut ihan mukavaa, teen töitä 30 tuntia kuukaudessa. Olen saanut rytmiä päiviini, ja omaan kämppään muuttaminen on tuonut kauan kaipaamani yksityisyyttä.
En pidä mahdottomana sitä, että jossain vaiheessa muuttaisin takaisin etelään. Mutta haluaisin, että sielläkin olisi mahdollista käydä Tyttöjen Talolla. Se on ollut niin tärkeä, etten voisi kuvitella elämääni ilman sitä.
Jenni, 23, käy säännöllisesti Vuolteen Tyttöjen Talolla Oulussa.
