Etäihminen

Muistan hetken, kun seisoin Pikku-Syötteen huipulla oululaisten talviloman alussa ja päivitin Facebookiin:

– Luvassa loma perheen, sukulaisten, ystävien ja työystävien kanssa.
”Pikkusen parempi” fiilis.

Pikku-Syötteen slogania mukaillen minulla tosiaan oli ”pikkusen parempi” olo, sillä olin työskennellyt vuoden ajan Opetushallituksen Sujuvaa suomea työelämän tarpeisiin sekä Aikuisten perus- ja digitaidot –hankkeissa projektikoordinaattorina ja opettajana ja saanut homman rullaamaan. Sujuvaa suomea työelämän tarpeisiin –ryhmä pyöri maanantaisin ja tiistaisin sujuvasti. Keskiviikkoisin opetin Digitaitoja aikuisille ja senioreille –kurssilla ja torstaisin oli usein Digitreffit Oulun pääkirjastolla. Lisäksi keväälle oli aikataulutettu paljon erilaisia koulutuksia, kuten työhakemuspajoja yli 50-vuotiaille työttömille, arjen digitaitoja maahanmuuttajille ja digiopastusta erilaisissa tapahtumissa. Olin sopinut useita ilahduttavia yhteistyökuvioita mm. Oulun pääkirjaston, Oulun yliopiston, Oulun ammattikorkeakoulun, Nordean, Nuorten Ystävien, Rovalan ja Jyränkölän Setlementtien, Caritaksen Digijelppari-hankkeen, Oulu-opiston Digittää-hankkeen, Pohjois-Pohjanmaan liiton Digituki-hankkeen, Oulun vankilan, Kotikatu365:n, Vuolteen Senioritoiminnan, Ystävyyskeskuksen, Opiston, Tyttöjen Talon ja Poikien Talon kanssa. Myös vapaaehtoisia oli toiminnassamme mukana kivasti.

Enpä tuolloin Pikku-Syötteen rauhoittavia maisemia katsellessani olisi arvannut, mitä loman jälkeen tapahtuisi: hankkeiden suunnitelmat menisivät täysin uusiksi koronaviruksen vuoksi ja tekisin töitä etänä. En tuolloin tiennyt myöskään sitä, että sukulaisia, ystäviä ja työkavereita ei kohta saisi tavata lainkaan, ja että perheen kanssa viettäisin elämää kotona kellon ympäri päivästä ja viikosta toiseen.

Nyt on huhtikuun loppupuoli, ja olen tehnyt etätöitä lähes kuukauden. Koko yhteiskunta ja maailma on tehnyt valtavan nopeaa digiloikkaa, ja minä olen koittanut toimia, miten-sen-nyt-sanoisi, digiloikkakaverina niin asiakkaille, opiskelijoille, työkavereille kuin omille lapsillenikin. Digitaitojen lisäksi opetan myös suomen kieltä ja perustaitoja etänä. Viestittelen opiskelijoideni kanssa etätehtävien merkeissä WhatsAppissa ja sähköpostitse, teen YouTubeen videoita, pidän tunteja Zoomissa ja Teamsissa. Tietysti myös soittelemme ja lähetämme ääniviestejä. Annan myös läksyapua. Kun puhelin soi, yritän auttaa, on kyse sitten digiongelmista, suomen kielen tehtävistä tai matematiikasta.

Olen aikaisemmalta koulutukseltani tietotekniikan diplomi-insinööri ja ennen alanvaihtoa opettajaksi työskentelin mm. testausprojektin esimiehenä. Projektissani oli testaajia Japanissa, Intiassa, Ranskassa, Tanskassa, Suomessa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Olin testaajiin yhteydessä päivittäin useita kertoja viestien, puhelujen ja verkkokokousten avulla ja yritin auttaa heitä ratkaisemaan ongelmia.

Hoksasin vasta hiljattain, että aiemman projektiesimiehen ja nykyisen etäopettajan tehtävissä on paljon yhtäläisyyksiä: molemmissa rooleissa tehdään työtä etänä, mutta hänellä siellä jossain ja minulla täällä jossain on yhteinen tavoite. Tavoitteen täyttyminen ei ole itsestään selvää ja vaatii usein uskallusta ja heittäytymistä, sillä asioita ei ole aina helppoa ratkaista etänä. Miten esimerkiksi neuvoisit etänä huonosti suomea puhuvaa venäjänkielistä senioria, joka haluaisi asentaa Zoom-sovelluksen kännykkäänsä? Tämä seniori ei tiedä tai ymmärrä kysymystä, minkä merkkinen puhelin hänellä on, eikä löydä App Storea eikä Google Play Kauppaa, ja tekstitkin ovat puhelimessa venäjäksi. Entisessä työssänikin ratkoin yleensä teknisiä ongelmia, mutta muistan myös, kun tanskalainen testaaja ei löytänyt intialaista kollegaansa Tokiossa ja hän soitti minulle juhannuksena Suomeen. Kuuntelin hänen huoltaan ja pidin hänelle seuraa, kunnes kollega lopulta löytyi. Eräs opiskelijani soitti minulle WhatsApp-videopuhelun suoraan synnytysosastolta, ja siinä sitten ihmettelimme vastasyntynyttä lasta yhdessä. Kerran oma koirani alkoi haukkua, kun olin opettamassa Zoomissa, ja opiskelijani koirat hänen kodissaan reagoivat siihen. Yhteistyö etänä voikin yllättäen tuoda ihmisen tunnetasolla hyvin lähelle. Työtehtävän sijaan tärkeintä onkin mielestäni olla ensisijaisesti ihminen – vaikka sitten etäihminen.

Etäihmisenä toimiessani olen huomannut, että toisten huomioiminen ja palautteen antaminen ovat erityisen tärkeää. Voi miten päivä piristyy, kun saa kivan puhelun, ystävällisen viestin, kannustavaa palautetta, kiitoksen, hymynaamoja ja sydämiä. Muistetaan myös itse antaa niitä!

Hanna-Leena Leinonen
Projektikoordinaattori ja opettaja
Vuolle Setlementti/Vuolteen Ystävyyskeskus
p. 050 3576 489
hanna-leena.leinonen@vuolleoulu.fi